Huhtikuun viimeisen viikonlopun touhuja

Tänään aamiaispöydässä havahduin yhtäkkiä siihen, että ensi viikolla alkaa jo toukokuu! Minusta tuntuu, että huhtikuu alkoi ihan hetki sitten ja nyt se on loppumassa. "Mihin tämä kuukausi on oikein kadonnut?" mietiskelin ihmeissäni. Joka kevät minuun iskee aina pieni paniikki siitä ehdinkö itse mukaan siihen kaikkeen mitä luonnossa tapahtuu. Ensimmäiset leskenlehdet, sinivuokot ja valkovuokot ovat tärkeitä ja niiden näkeminen tuo aina mieleen rakkaita muistoja lapsuudesta. 

Tänä keväänä en ole onnistunut näkemään vielä yhtään siiliä tai sammakkoa mutta ehkä jo ensi viikolla Mimmin kanssa lenkillä onnistun tässäkin bongauksessa. Meidän parvekkeella on ollut lentelemässä jo pullean karvaisia kimalaisiakin narsissien seassa. Hiirenkorvat ovat taas jo vähän suurempia ja pulleita silmuja näkyy siellä täällä yhä enemmän. Kevät etenee kylmästä säästä huolimatta!

Viikonloppuisin on ihan parasta se ihanan joutilas kiireettömyys kun voi istua rauhassa syömässä aamiaista ja lukea Hesaria. Mimmi on nykyään aamu-uninen eli hän ei onneksi halua rynnätä heti ulos vaan syö oman aamupalansa ja menee vielä nukkumaan sen jälkeen. Hesarissa oli niin uskomattoman järkyttävä uutinen, että hetkeksi jäi syöminenkin kesken kun luin juttua niin keskittyneesti. 

"Melkein puolitoista vuotta sitten omistajiltaan kadonnut kääpiömäyräkoira on löytynyt elossa ja hyvinvoivana Australiassa sijaitsevalta Kengurusaarelta.

Mäyräkoira karkasi saarella retkeilemässä olleelta pariskunnalta vuoden 2023 marraskuussa. Pariskunta etsi Valerie-koiraansa tuolloin tuloksetta.

Valerie ehti olla kauan karkuteillä, sillä paikalliset luonnonsuojelijat ilmoittivat perjantaina saaneensa koiran vihdoin kiikkiin pitkän metsästysoperaation jälkeen."

HUH HUH! Onneksi Valerie mäyräkoira löydettiin elävänä koska tuolla Kengurusaarella asuu lehtijutun mukaan monenlaisia pienelle koiralle vaarallisia eläimiä kuten käärmeitä, liskoja ja kotkia. Jos Mimmi jostain syystä katoaisi ja karkaisi olisin varmasti huolesta ihan suunniltani. Aikoinaan Minnie jackrussellini lähti metsässä rusakon perään mutta onneksi löysin sen hetken etsimisen jälkeen. Siellä Minnie oli rusakon kotikolon vierestä, jonne se kovasti olisi halunnut kyllä mennä.

Kuva HKT, valokuvaaja Heli Blåfield

Lauantaina olin päivänäytännössä katsomassa Helsingin kaupunginteatterissa draamakomediaa Jenny Hill, joka on keski-ikäisen naisen kasvutarina. Pidin todella paljon näytelmästä, joka oli voimaannuttava, inspiroiva, oivalluksia ja samaistumispintaa antava sekä teatterissa sai myös nauraa sydämensä kyllyydestä. Sari Haapamäki Jenny Hillin roolissa on todella hyvä. En ollut lukenut Minna Rytisalon romaania Jenny Hill, johon näytelmä perustuu mutta nyt täytyy ehdottomasti laittaa se lukulistalle. Nyt on sitten viimeinenkin teatterilippu käytetty joten täytyy alkaa suunnitella uusia näytelmiä mitä menee katsomaan. 

Lauantaina kävin pitkästä aikaan myös trooppisessa eläintalossa Tropicariossa Sturenkadulla Helsingissä. Kuvassa Filippiineiltä kotoisin oleva purjelisko paistattelemassa päivää. Tästä äärimmäisen mielenkiintoisesta Pohjoismaiden suurimmasta eläintalosta on tulossa ihan omaa postausta kun olen ehtinyt käydä valokuvani läpi. 

Jo viikolla huomasin, että Lauttasaaressa yksi kirsikkapuu oli puhjennut kukkaan. Minusta tämä sama yksilö Isokaaren R-kioskin lähellä on monena vuonna kukkinut ihan ensimmäisenä. Kyllä kirsikankukat ovat todella kauniita joten vietin sunnuntaina "oman pienen hanami hetkeni" siinä puun katveessa vain ihaillen tuota vaaleanpunaista kauneutta niin nupuissa kuin jo auenneissa upeissa kukissa. Joku ystäväni oli laittanut valokuvia Instagramiin Roihuvuoresta eli sielläkin oli osa puista jo kukkimassa. Täytyypä ajella joku päivä tarkistamaan tilanne Roihuvuoren kirsikkapuistossa. 

Seuraavaksi suuntasimme Mimmin kanssa Kallahden ulkoilualueelle katsomaan miltä siellä näyttää pitkästä aikaa. Tämä mereen työntyvä hiekkainen Kallahdeniemi on minulle tuttu paikka eli kävimme täällä jo aikoinaan Minnien kanssa usein ulkoilemassa. Itse asiassa koko niemi on jääkauden muodostama harju. Jo ajaessaan autolla parkkialueelle (Kallvikinniementie 39) tulee jännä tunnelma, että todella ajetaan kapeaa tietä harjulla, jonka molemmin puolin maasto laskee kohden merta. Harju sekä rantaniitty ympäröivine vesialueineen kuuluvat Euroopan Unionin arvokkaiden luontokohteiden verkostoon (Natura 2000). 

Kallahden luontopolku on 1,5 kilometrin mittainen ja sen varrelta löytyy seitsemän opastaulua, jotka kertovat harjualueen luonnosta. Suojellulla rantaniityllä saa liikkua ainoastaan merkittyjä polkuja pitkin kasvillisuuden kulumisen estämiseksi ja lintujen ruokailurauhan turvaamiseksi. Keväällä ja syksyllä niittyalueet ovat aina kosteita mutta silloinkin voi ulkoilla kun kävelee ns. Kuningattarenpolkua pitkin. Luonnonsuojelualueella ei saa pyöräillä eikä reitillä on myöskään talvikunnossapitoa. Kävimme Minnien kanssa tuolla myös talvisaikaan mutta silloin liikkuminen on lumen takia rajallisempaa. 

Kun ajaa Kallahdenniemellä näkyy tien molemmin puolin myös taloja, joista osa on ihania vanhoja huviloita. Osa kauniista villoista on rakennettu jo 1900-luvun alkupuolella mutta joukossa on myös ihan viime vuosinakin nousseita uudisrakennuksia. Täytyy etsiä aiempia postauksista tästä samasta paikasta ja linkata niitä tähän myöhemmin. 

Kun ajoimme Meri-Rastilan kautta pois Kallvikinniemeltä huomasin komeasti kukkivan kirsikkapuun yhden kerrostalon pihamaalla. Auton ikkunasta sain napattua kuvan upeasta vaaleanpunaisesta kirsikkapuusta. Rajaus ei ihan mennyt nappiin mutta seisoin liikennevaloissa joten onneksi sain edes nopean räpsäisyn tästä kaunottaresta. Voi kun meidänkin kotitalon pihalla kukkisi samanlainen kirsikkapuu joka kevät! 

Kotimatkalla kävimme katsomassa ovatko Torkkelinmäen magnoliat jo avautumassa. Ja onneksi menin tarkistamaan tilanteen koska sekä valkoinen että vaaleanpunainen magnolia olivat jo osittain aukaisseet nuppujaan. Jos ilmat nyt lämpiävät niin kohta siellä kukkii jo todella kauniisti. Myös idänsinililjat eli skillat kukkivat puistossa. 

Keväällä 2019 kirjoitin magnolioista blogissa näin "Dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon mutta magnoliat selvisivät jääkausista ja lukuisista muista luonnonmullistuksista, joita 65 miljoonaan vuotta sitten tapahtui. On sanottu etteivät maapallon magnoliat ole ulkoisesti juurikaan muuttunut näiden kymmenien miljoonien vuosien aikana. Ehkä myös tieto siitä, että katsoo jotain todella vanhaa ja sitkeästi maapallolla säilynyttä saa myös lumoutumaan magnolian kauneuden lisäksi." Edelleen allekirjoitan nuo lauseet. 

Miten sinun viikonloppusi on sujunut? Mukavaa uutta alkaa vappuviikkoa kaikille!