Toukokuun viimeisen päivän tuumailuita

 

Mihin ihmeeseen tämä toukokuu on oikein kadonnut? Juurihan oli vappu ja nyt eletään toukokuun viimeistä päivää. Ehkä osasyynä oli myös se, että työkiireeni eivät ole vieläkään helpottaneet joten aika on tuntunut päivittäin lentävän kuin siivillä. Työtunnit eivät oikein ole tahtoneet riittää kaikkeen siihen mitä olisi pitänyt tai mitä olisin halunnut tehdä. En ole ollut yhtään tyytyväinen etten ole pystynyt kirjoittamaan tänne blogiin postauksia tai postaamaan kuvia Instagramiin kun koko ajan työasiat ovat puskeneet päälle. 

Kannan huonoa omatuntoa sekä tekemättömistä töistä, ainaisesta työkiireestä että myös blogihiljaisuudesta. Kun on bloggannut jo 11 vuotta eli menossa 12. blogivuosi on tuntunut raastavalta kun aika ei vain ole riittänyt bloggaamiseen. Onneksi heinäkuun alussa saan kollegan ja kaksi auttavaa kättä tätä kiirettä purkamaan. 

Syreenitkin - valkoiset ja lilat - jo kukkivat vaikka vielä kuukausi sitten satoi lunta 10 cm yhtenä päivänä. Luonto on kyllä ihmeellistä!

Kulunut kevät on muutenkin ollut ilmojen puolesta todella outo! Huhtikuun viimeisellä viikolla satoi lunta ja sain tehdä vielä kerran lumitöitä. Nyt on puolestaan toukokuussa ollut käsittämättömät helteet. Foreca kertoi nettisivuillaan, että toukokuu 2024 on Suomen 1961 alkavan mittaushistorian toistaiseksi helteisin toukokuu. Torstaina 30.5. 2024 ylittyi vuoden 2018 hellepäivien lukumäärän ennätys. 

Muukalaispuiston koristeomenanpuut olivat vielä viikolla näin upeassa vaaleanpunaisessa kukassa mutta kuumuus ja kuivuus on pudottanut jo kaikki kukat maahan. 

Helleraja ylittyi torstaina 30.5. jo puoli yhdentoista aikaan aamupäivällä, kun lämpötila nousi +24,2 asteeseen Raahen Lapaluodon satamassa ja Alajärven Möksyssä sekä +25,1 asteeseen Halsuan Purolassa. Päivä määritellään hellepäiväksi, kun ainakin yhdellä Suomen havaintoasemalla on mitattu vähintään +25,1 asteen lämpötila.

Olen syönyt sushia pari kertaa viikossa. Luulen, että tämä himo johtuu näistä helteistä ja siitä, että hikoillessaan välillä kuin pieni porsas ilmastointilaitteesta huolimatta sitä on menettänyt suoloja kehostaan. 

Kun parvekkeelle ei ole voinut mustarastaiden takia laittaa vielä mitään kesäkukkia olen tehnyt kotona vähän muutoksia sisustukseen mm. vaihtamalla sohvatyynyihin uusia sinivalkoisia päällisiä. Ensin meille ostettiin ahkerasti tulppaaneita kunnes niiden sesongin päätyttyä siirryttiin neilikoihin, jotka muuten säilyvät maljakossa vettä vaihtamassa todella pitkään. Taisi siinä tulppaanien jälkeen myös muutamia ruusukimppuja tarttua mukaan meidän lähimarketista. Kukkakauppaan en ole ehtinyt sitten joulukuun. Yllättävän hyviä kukkia saa myös ihan K-Supermarketista. Neilikoiden osittain jo nuupahdettu on niistä saanut vielä pieniin pulloihin yksittäisin kukkia muutamaksi päiväksi ilahduttamaan arkea. 

Nyt maljakossa taitaa olla jo kolmannet ellei neljännet pionit koska eihän niitä voi vastustaa. Pionit ovat kukkia, joista minulle tulee aina mieleen jo edesmennyt isoäitini, joka kasvatti niitä kesäpaikassaan Otalammella. Pioneita sai aina myös ottaa isoäidin kukkapenkistä kotiin viemisiksi. Pulleat pionin nuput ovat ihania ja niistä aukeavat kukat ihan taivaallisen kauniita. Rakastan myös sitä kun monet lajikkeet vaihtavat väriä maljakossa ollessaan. 

Muita kirjoja en ole ehtinyt lukea pariin kuukauteen kuin Villa Gyllenbergin näyttelystä ostamani kirjan "Helen Schjerfbeck & muoti - taidetta ja pukuhistoriaa 1880 - 1950". Upea opus ja runsaasti muoti- ja taidehistorian asiantuntijoiden kirjoittamia artikkeleita. Jos et vielä ole ehtinyt käydä katsomassa Villa Gyllenbergin näyttelyä alkaa tässä kohta olla viimeiset päivät käsillä koska näyttely päättyy 9.kesäkuuta. Ehdoton suositus minulta on käydä katsomassa ja kokemassa näyttely. 

Toinen kirja, jota olen aloittanut lukea on arkkitehti Arto Sipisen tuotantoa käsittelevä järkäle, jossa käydään läpi koko hänen pitkä työuransa. Arto Sipisen suunnittelutyöt ovat heti tunnistettavissa hänen teoksikseen. Työt edustavat sodanjälkeistä Suomen arkkitehtuurin kahta rinnakkaista päälinjaa eli rakenteellisuutta korostavaa konstruktivismia ja Alvar Aallon monimuotoisemman suuntauksen synteesiä. 

Kuvassa Arto Sipisen suunnittelema Mikkelin kongressi- ja konserttitalo 1988 Pankalammen rannalla. 

Arto Sipinen ehti työskennellä 1959-1961 Alvar Aallon ateljeessa ja 1961-1963 Viljo Rewellin toimistossa. Vaikka Rewell oli 1930-luvulla itse työskennellyt Aallon avustajana, muodosti hänen ryhmätyöperiaatteella työskennellyt toimistonsa Aallon koulukunnan vastaparin. Sipinen on erityisesti tunnettu kulttuurirakennuksistaan kuten Espoon kulttuurikeskus, kaupungintaloistaan esim. Imatran kaupungintalo ja kunnantaloistaan kuten Tuusulan kunnantalo. 

Miten teidän toukokuu on sujunut? Maistuuko sushi lounaaksi? Mitä mahtaa muilla on lukupinossa tällä hetkellä? Tuntuuko kenestäkään muusta samalta kuin minusta, että  toukokuu vilahti ohi ihan hujauksessa?

Uudistunut Villi Kanala ja Tuhannen Tuskan kahvilavierailu

 

Viime sunnuntaina käännettiin Audi kohden itäistä Uuttamaata aurinkoisessa säässä. Olin huomannut Facebookista, että hurmaava vintage, lifestyle puoti Villi Kanala oli kevään kunniaksi muuttanut toiseen rakennukseen Minnan ja Karin pihapiirissa Skinnarsbyssä, Sosiaalisessa mediassa näkemieni valokuvien perusteella oli todella aika myös käydä katsastamassa mitä kaikkea kivaa sieltä voisikaan löytyä. 

Olin jo ennakkoon varannut Minnalta simpukoilla koristellun korurasian, jota olin vuosia metsästänyt eri kirppareilta ja vanhojen tavaroiden liikkeistä siinä onnistumatta. Sinivalkoinen, kaunis posliini astia oli laitettu myös sivuun odottamaan käyntiäni. 

Valokuva on otettu 2022 keväällä kun Villi Kanala avasi ensimmäistä kertaa ovensa. 

Minna ja Kari avasivat Villin Kanalan - vintage lifestyle puodin - 2022 keväällä Kauppiaantalon pihapiirissä olevaan entiseen kanalaan. Minä vierailin siellä pääsiäislauantaina kaksi vuotta sitten tehden äärimmäisen hyviä löytöjä. Saapuessamme osoitteeseen Paavalinkyläntie 671 huomasin, että aiemmin Suomen pienimmän kauppamuseon rakennus oli nyt muuttunut Villiksi Kanalaksi ja museo oli siirtynyt puolestaan entiseen kanalaan. 

Ajan puutteen takia en ehtinyt käydä enää museossa joten sinnekin on päästävä vielä erikseen kurkkimaan ja katselemaan miltä kaupan sisustus mahtaa nyt näyttää. 

Olin niin tohkeissani kun saavuin kohteeseen, että unohdin kuvata Villin Kanalan joten yllä oleva kuva on lainattu Villin Kanalan Facebook sivuilta.'

Mikä tavarataivas silmieni eteen avautuikaan kun astuin puotiin sisälle. Minnalla on pettämätön esteettinen silmä tehdä erilaisia asetelmia joten liikkeessä on paljon kaunista katsottavaa. Mukavasti oli koottu yhteen sinivalkoinen posliinia omaan nurkkaukseensa, jossa minä vietinkin aikaa melko pitkään kuolaten sinivalkoisia astioita. 

Näin paljon sinivalkoista oli ollut muutamia päiviä aiemmin myynnissä. Kuvan lainasin Villin Kanalan Facebook sivulta. Sinivalkoisuus puhuttelee meitä suomalaisia, joten tällaiselle posliinille on aina halukkaita ostajia. 

Marjon matkaan lähti Villistä Kanalasta sinivalkoinen soppaskooli. Tein tästä ostopäätöksen näkemättä tuotetta koska luotin siihen, että se on yhtä hurmaava livenä kuin tässä Villin Kanalan Facebook sivuilta lainatussa valokuvassa. 

Olin jo kahden vaiheilla ostaisinko myös näitä sinivalkoisia lautasia mutta luovuin kuitenkin tästä ajatuksesta miettien, että etten ehkä kuitenkaan tarvitse näitä juuri nyt. Villin Kanalan tyyppisessä kaupassa voi "mopo kyllä helposti karata käsistä" koska kaunista katsottavaa on niin paljon.

Tarjolla olisi ollut myös puisia maalauksin koristeltuja rasioita, suolasalkkari, puulusikoita jne. Tuotteita tulee mieleen sekä neuvostoajan tuotteet että myös ns. puhdetyöt eli perinteiset käsityöt, joita voitiin tehdä hämärän aikaan tai myös silloin kun ulkotöihin ei päästy. Puhdetyö sai sanana erityismerkityksen jatkosodan aikaan kun sillä tarkoitettiin rintamamiesten erityisesti asemasodan aikana tekemiä käsitöitä. 

Kuvassa kassapisteensä takana istuu ihana kauppias Minna, joka siis miehensä Karin kanssa hankkii tavaroita, joita Villissä Kanalassa myydään. 

Minnan kassapöydällä löytyi mielenkiintoisia, metallisia uustuotannon Schuco peltileikkikaluja. Alun perin nämä "avaimella käyntiin vedettävät" lelut oli todella suosittuja jo 1900-luvun alussa. Vanhoja Schuco leluja huutokaupataan edelleen melkoisilla summilla keräilijöille. 

Kannattaa ehdottomasti pistäytyä Villi Kanala puodissa nyt kesällä! Paikka löytyy siis osoitteesta Paavalinkyläntie 671 ja seuraamalla puodin Facebook sivua ja  Instagramia voi hyvin bongailla myyntiin tulevia esineitä. Villi Kanala on nyt kesällä avoinna to-su klo 11-16 (myös juhannus). Laitetaan tavarat kiertoon! Tarjolla vintagea ja uutta!

Koska kahvihammasta alkoi kolottamaan päätettiin siirtyä kahvittelemaan Loviisaan ja Tuhannen tuskan kahvilaan. Kahvila löytyy Liisantalosta, Mariankatu 2 C vanhasta puutalosta, jossa on marjapuuron väriset ulkoseinät ja hurmaava nupukivillä päällystetty sisäpiha, jossa omenapuut kukkivat nyt toukokuussa. Suojaisella sisäpihalla on ihan uskomaton tunnelma ja tuntuu, että olisit siirtynyt ajassa monta sataa vuotta taaksepäin jonnekin historian havinaan. 

"Liisantalo ja tuhat tuskaa "Minusta on otettu satoja kuvia ja kirjoitettu kymmeniä lehtijuttuja. Niissä kerrotaan, miten luisuin suutarimestarin porvariskodista kauppapuodiksi, sitten salakapakaksi ja lopuksi romahdin vuokrakasarmiksi, jossa kukaan ei enää välittänyt mistään mitään, kunnes tämä muualta tullut taiteilijakäsityöläispariskunta pelasti minut kadotukselta."  

Keväällä 2021 ilmestyneessä kirjassa "Hirsi huokaa, kivi kuiskaa" kirjassa kuvataan talon vaiherikasta menneisyyttä. Tästä pääset kurkistamaan tuota kirjaa tarkemmin. 

Olimme jo lähempänä kahvilan sulkemisaikaa mutta vielä löytyi sekä suolaista että makeaa tarjottavaa kahvin kanssa. Saimme myös rapsutettavan karvakaverin pöytämme alle eli kahvilanpitäjien suloinen seropi Neiti Poirot. Olimme heti Neidin kanssa parhaat kaverit kun hän haistoi käsilaukussani olevat Mimmin makupalat. 

Tuhannen tuskan kahvilassa on aina kauniit posliiniastiat eli ruusukuvioituja kuppeja sekä lautasia. Myös teekannut ja teekupit olivat koristeltuja ja sopivat paikan henkeen. Isäni päätyi syömään hillomunkin kun minä taas sorruin bebe-leivokseen, joka on ollut herkkua jo lapsuudestani saakka. Kylläpä maistui makoisalle ja kahvia oli kannussa vielä santsikuppiin.

Jos et vielä ole käynyt Loviisassa niin tässä muutama vinkki nyt tulevalle kesälle mihin voisi mennä Villin Kanalan ja Tuhannen tuskan kahvilan lisäksi.

Loviisan avoimet puutarhat  avautuvat yleisölle tänä vuonna 16.6.2024 ja 3.-4.8.2024 klo 12-17. Nyt on mukana peräti 14 puutarhaa! Tästä voit kurkata 2017 vuoden puutarhakierrokseni satoon. 

Loviisan Wahat Talot tapahtuma on perinteisesti elokuun viimeisenä viikonloppuna la-su klo 10-17!

"Loviisan Wanhat Talot tapahtumaa on vietetty jo vuodesta 2005. Tapahtuman yleisö pääsee vierailemaan vanhoissa taloissa ja niiden ihanissa pihapiireissä. Mukana olevat talot ovat yksityiskoteja, jotka ovat joko yli 100 vuotiaita tai muuten edustavat tapahtuman kannalta tärkeitä rakennusperinnearvoja. Osa taloista on kunnostettu, osaa kunnostetaan parhaillaan, aina perinteitä kunnioittaen. Koska tapahtuman talot ovat koteja, ne ovat yksilöllisiä ja niissä näkyy asukkaiden persoonallinen tapa kunnostaa ja sisustaa vanhaa taloa kodiksi."

Mukavia hetkiä iki-ihanassa Loviisassa, joka on vienyt minun sydämeni jo yli kymmenen vuotta sitten. I love Loviisa ♥ ♥ ♥ 

Mustarastaiden parvekepesintä ei onnistunut tänäkään vuonna

 

Olen ollut monta päivää aivan siipi maassa. Syvissä vesissä vellominen on todella epätavallinen olotila minulle koska normaalisti en lannistu juuri mistään. Olenhan luonteeltani energinen, positiivinen ja aikaansaava. Huono fiilis menee yleensä nopeasti ohi ja nousen tuhkasta kuin Feenix-lintu konsanaan voimakkaampana sekä yhtä kokemusta rikkaampana. Hassua, että jo kahdessa kirjoittamassani lauseessa olen viitannut lintuihin mutta niistähän tässä murheen alhossa rypemisessä on itse asiassa kyse. 

Vuoden 2023 mustarastas pariskunta kuvattuna parvekkeellamme.

Meidän parvekkeelle nimittäin ilmestyi taas tänäkin keväänä mustarastaan pesä, joka oli jo 6.kotimme kesähuoneeseen - kuten tilaa kutsun - rakennettu linnunpesä. Se déjà-vu tunne kun taas valon määrän lisääntyessä alkaa oman parvekkeen ikkunan takana liikuskelemaan tuttu hiilenmusta, kirkkaan keltaisella nokalle varustettu lintu eli mustarastas koiras. Mustarastas lennähti parvekkeelle useita kertoja kuin kartoittaakseen tulevaa pesäpaikkaa ja mikä parasta juuri meidän parvekkeelta. Mustarastaalla on myös hauska tapa hyppiä edetessään maassa tai parvekkeen lattialla eikä normaalisti kävellä kuten vaikka kottarainen tekee. 

Vuoden 2020 parvekepesä, josta kuoriutui viisi poikasta, jotka lähtivät lentäen maailmalle. 

Kun uros valitsee pesäpaikan niin uskokaa tai älkää siitä kohdasta löytyy jotain sellaista mitä minun parvekkeellani ei ole eli uros tuo sen naaraalle merkiksi. "Tähän on hyvä tehdä pesä!" uros viestittää tai niin ainakin haluan itse näin uskoa. Tänä vuonna merkiksi oli jätetty jostain löydetty paperinen joulukoristeen pala, jossa oli vielä pieni kultalanka mukana. Parina aiempana vuonna on parvekkeelta löytänyt siitä paikasta mihin pesää aletaan rakentamaan esimerkiksi käpyjä tai erikoisia risuja. Meidän parvekkeelle ei käpyjä pääse mistään putoamaan joten uskon vahvasti, että mustarastas koiras on ne sinne tuonut kuten myös tuon joulukoristeen palan.

Mustarastas naaras aloitti uutterasti pesän tekemisen ja 28. huhtikuuta pesä oli jo näin valmiina. Pesästä puuttui vielä huolellisesti sammaleella vuorattu pohja. Luulen, että pesän rakentaminen alkoi jo jossain 20.-21.4. päivien vaiheilla. Minä huolestuin keskeytyykö pesän rakentaminen kuin 22.-23.4. tuli  lunta kuin talvi olisi alkanut uudelleen. Jouduin jopa tekemään lumitöitä, että sain auton takaisin omalle lumen täyttämälle parkkipaikalle iltapäivällä. Lumi infernon jälkeen naarasta ei pariin päivään näkynyt edes parvekkeella joten pääsin vähän callunoita uudelleenjärjestämään tekemään enemmän suojaa jo aloitetulle pesälle. Mutta naaras palasi kyllä ja sukkelasti pesä olikin sitten valmis tulevia munia varten. 

Ensimmäisen munan löytyminen pesästä on aina sellainen hetki, että kyyneleet nousevat silmiin. Silmäni kostuivat 2.toukokuuta kun sinivihreä ruskeapilkullinen muna näkyi kun varovasti raotin callunan istutuspurkkia syrjään. Pesiminen oli siis alkanut ja jännitti, että miten taas tulee käymään. Yritän aina olla innostumatta liikaa koska näissä pesimispuuhissa meidän parvekkeella on onnistuttu vain ensimmäisenä koronakeväänä 2020. Meidän parvekkeella on ollut yhteensä 5 pesää ennen tämä keväistä pesää mutta vain yhdet poikaset ovat säilyneet hengissä.

Kun muniminen on alkanut tulee munia aina yksi päivässä eli 3.toukokuuta munia oli jo kaksi! Selkeästi mustarastaan pesiminen kiinnostaa koska Instagramissa jakamiani "pesäpäivityksiä" seurataan silmä kovana. Jos en ole ehtinyt työkiireiltä kertoa missä mennään tule huolestuneita kysymyksiä "Onko kaikki hyvin? Miksi et päivitä mitään?" Ei minun mustarastaan seuraaminen vedä vertoja YLEn livelähetyksille, joissa seurataan lintujen pesintää mutta moni ystävä ja hyvänpäivän tuttukin seuraa silti ja myötäelää mukana.

Toukokuun 4.päivänä naaras istui koko aamun pesällä joten en päässyt tarkistamaan munatilannetta. Vietin mielenkiintoisen päivän Karhusaaren huvilalla mutta heti kotiin tultuani ryntäsi parvekkeelle kun huomasin ettei emo juuri silloin ollut pesällä. Pesään oli kuin olikin putkahtanut 3. mustarastaan muna joten huokaisin helpotuksesta, että kaikki on hyvin. Kuulin mustarastaan laulun ja huomasin emon istuvan puussa parvekkeemme edessä joten poistuin sisälle ja emolintu lensikin heti pesälle. Nappasin nopeasti valokuvan ennen parvekkeelta sisälle ampaisua ajatellen naaraan osuneen kuvaan. Kuten kuvasta näkyy pelkkiä juuri puhjenneita, vaaleanvihreitä puunlehtiä mutta lintua en ollut saanut mukaan.

Lämpötilat nousivat ja helteinen toukokuun alkoi kun 4.5. aamupäivällä löytyi jo 4.muna pesästä! Parvekkeemme on etelään joten siellä tuntui todella tukalalta joten toivoin sydämestäni, että emo ei saa lämpöhalvausta olleessaan pesällä. Toisaalta yöt olivat vielä kylmiä joten silloin naaraan piti lämmittää munia huolellisesti koko yön. Jostain syystä heräsin aina aamuyöstä ja kävin kurkistamassa olohuoneen verhojen lomasta, että pesällä kaikki oli kunnossa.

Tiirailin emolintua olohuoneen talven jäljiltä likaisen ikkunan kautta miettien mitä se mahtaa miettiä siinä pesällä istuessaan? Mielessä kävi myös ajatus onko tämä emolintu ollut joskus aiemmin jo pesänteko puuhissa meidän parvekkeella? Onko hän siis pesinyt täällä jo aiemmin? Löysin Turun Sanomien artikkelin vuodelta 2007, jossa kyseltiin vähän samaa asiaa ja siinä asiantuntija vakuutteli, että mikäli mustarastas ei ole rengastettu on mahdotonta tietää onko se pesinyt aiemmin samassa paikassa. 

TS:n artikkelissa todettiin näin eli Suomessa mustarastaiden paikkauskollisuutta ei ole tutkittu. 

"Englantilaisten tutkimusten mukaan mustarastaat ovat paikkauskollisia ja ainakin osa linnuista on myös pariuskollisia. Myös suomalaiset mustarastaat ovat hyvin paikkauskollisia, mutta niiden pariuskollisuutta ei tiettävästi ole tutkittu. Pienten varpuslintujen pariuskollisuus on vähän niin ja näin, koska varpuslintujen keski-ikä on vain muutamia vuosia."

Viidennen munan pääsin valokuvaamaan vasta 7.toukokuuta koska emo vietti paljon aikaa pesällä. Muna on varmasti kyllä munittu jo 5.5. koska munia tulee aina yksi päivässä. Myös uros vieraili parvekkeella ainakin 9.toukokuuta koska onnistuin silloin saamaan valokuvan linnusta suussaan ruokaa naaraalle, joka istui pesällä lähes koko ajan. Tuudittauduin jo siihen euforiseen olotilaan, että tänä vuonna meillä on onnistunut parvekepesintä. 

Toukokuun 13.päivän aamuna näin naaraan normaalisti pesällä joten huokaisin taas helpotuksesta, että yhdestä päivästä ja yöstä oltiin selvitty. Aloin jo toiveikkaana laskea koska ensimmäinen muna alkaisi kuoriutumaan. Tein aamupäivän töitä kotikonttorilla ennen kuin lähdin asiakkaisiin. Kun palasin takaisin kotiin joskus kello 15 paikkeilla kurkkasin ensimmäisen ikkunan läpi parvekkeelle mutta pesällä ei näkynyt emoa. Sisältä en pystynyt näkemään olivatko munat pesällä mutta päätin kuitenkin ensi syödä myöhäisen lounaan. En tiedä oliko se virhe vai oliko munien ryöstäminen tapahtunut jo aiemmin. Mutta kun siirsin callunapurkin syrjään klo 15:47 havaitsin pesän olevan tyhjä eli siis yhtään munaa ei ollut jäljellä. 

Tilanne oli niin kamala, että purskahdin itkuun ja istuin olohuoneen sohvalla varmaan vartin itkemässä lohduttomasti "Miksi taas piti käydä näin?" Ymmärsin toki aikuisena ihmisenä, että luonnonkiertokulku on julmaa ja vain osa munista edes kehittyy poikasiksi, joista niistäkin osa kuolee tai joutuu syödyksi ennen kasvua aikuiseksi. Mutta se luopumisen tuska oli sydäntä raastavaa ja tuskallista. 

Olen miettinyt pääni puhki kuka munat vei tällä kertaa? Pesä oli todella suojassa ja emo oli siellä lähes koko ajan. Isäni heitti kysymyksen onko meidän pihapiirissä oravia. johon vastasi myöntävästi. En silti usko oravien tehneen tätä koska puita ei ole lähelläkään meidän parveketta. Toisaalta näin videon, jossa orava kiipesi todella ketterästi rapattua seinää ylöspäin. Meidän talossa on tiiliverhoilu joten olisiko orava voinut tarttua siihen kynsillään? Vaikea sanoa. 

Parvekepesinnän onnistujat vuodelta 2020.

Ehkä taas ensi vuonna uudet parvekepesijät - luonto on välillä vähän vaikea ymmärtää! Parvekkeeni mustarastas pariskunta on ihan varmasti rakentanut jo toisen pesän, jossa naaras on aloittanut munien hautomisen. Toivottavasti tuo pesä saa olla rauhassa ja sieltä lähtevät aikoinaan pienet mustarastaat maailmalle aloittamaan omaa elämäänsä. 

Sinebrychoffin huvilan avoimet ovet - upeasti restauroituja tiloja ja panimohevosia

 

Lähes koko elämäni Espoossa asuneena olen aina haaveillut siitä, että pääsen joskus kurkistamaan sisälle arkkitehtonisesti mielenkiintoiseen Karhusaaren huvilaan. Olen käynyt kävelemässä huvilan ympäristössä useita kertoja mutta itse rakennuksessa en koskaan ole vieraillut. Toiveeni toteutui vihdoin 4.toukokuuta kun paikalla järjestettiin remontoidun Sinebrychoffin huvilan avajaiset sekä samalla Taidekeskuksen läksiäiset. 

Se, että pääsisin vihdoin kurkistamaan tuon italialaisvaikutteita henkivän uusrenessanssi puurakennuksen sisälle tuotti minulle suunnatonta iloa. Samalla kuitenkin surin sitä miten ikävästi Espoon kaupunki kohteli jo 1980-luvulta asti rakennuksessa toiminutta Taidekeskusta ja sen tekemään kulttuurityötä. Tunteeni olivat siis vähän ristiriitaiset tuona aurinkoisena kevätpäivänä kun starttasin kotoa hyvissä ajoin, jotta ehtisin nähdä ja kokea tapahtumassa riittävästi. Paikalle olivat tulossa myös iki-ihanat Sinebrychoffin panimohevoset kärryineen.

Kuvassa vasemmalla Anna nuorempi, Anna o.s. Tichannoff (1830-1904), Paul nuorempi, Maria, Paul vanhempi ja Nicolas Sinebrychoff 1860-luku, kuva: Museovirasto. 

Karhusaari on osa historiallista kolmen kartanon kokonaisuutta, johon kuuluivat Otaniemen ja Hagalundin kartanot rakennuskokonaisuuksineen. 

Kauppaneuvos Paul Sinebrychoff vanhempi (1799-1883) osti 1850-luvun jälkipuoliskolla Hagalundin ja Otaniemen kartanot yhteensä 45 000 hopearuplalla. Aluetta kutsuttiin noihin aikoihin Hagalundiksi vaikka se koostui kahdesta eri kartanoalueesta. Kun kesä koitti Paul ja Anna lapsineen muuttivat Bulevardin kodista Helsingistä kesäksi Hagalundiin asumaan. Matka ei ollut pitkä mutta maisema muuttui merelliseen maalaismaisemaan Bulevardin nupukivikadusta.

Vuonna 1890 Karhusaaren huvilan alue erotettiin Hagalundin tilasta. Toinen Sinebrychoffin pojista, Paul nuorempi sai Hagalundin sekä Otaniemen ja Nicholas puolestaan oman merenrantapalstan Karhusaaresta, jonka alueeseen silloin kuuluivat myös Hanasaari ja Fröknarne-luodot.

Nicholas (1856-1896) ja Anna Sinebrychoff (1854-1944) valokuvattuna 1897 norjalaissyntyisen valokuvaaja Daniel Nyblinillä valokuvaamossa vasemmalla. Nyblin on yksi Suomen valokuvahistorian suurista vaikuttajista. Oikealla kuva Annasta maalattuna Karhusaaren huvilan rakenteisiin. 

Karhusaaren (Björkholm) huvilan päärakennuksen suunnitteli Sinebrychoffien perhetuttu, arkkitehti ja vapaaherra Karl August Wrede 1887. Wrede oli edellisenä vuonna palannut Italiasta opintomatkalta joten hänen piirustuspöydällään syntyi kuin kopio italialaisesta renessanssipalatsista. Italialaisesta esikuvastaan Karhusaaren huvila poikkesi sillä, että se oli rakennettu puusta toisin kuin Italian kivirakennukset. Osoitteeseen Pohjois-Esplanadi 35 rakennettu ns. Wreden pasaasi on myös arkkitehdin piirustuspöydältä lähtöisin ja varmasti myös jokaiselle Helsingissä liikkuneelle tuttu liiketalo. Tästä voit kurkistaa miltä rakennus näyttää. 

Karhusaaren huvilan kakluunit ovat todella upeita ja jokaisessa huonetilassa on erilainen tulisija. Viimeisimmässä restauroinnissa, joka valmistui nyt tammikuun lopussa 2024 on varmasti myös tulisijoja kunnostettu ja uudelleenmaalattu. 

Koska Sinebrychoffin huvilaa käytetään nykyään vuokrattavana juhlatilana on siellä paljon pöytiä ja tuoleja vierailijoille. Muutamiin huonetiloihin on kuitenkin jätetty kalusteita, joista välittyy menneen ajan sisustus ja porvariskodin henki. Verrattuna Bulevardin kotimuseoon Karhusaaressa ei enää esillä perhemuseon kaltaisia tiloja, esineitä ja tunnelmaa.  

Karhusaaren huvila-alue mereltä ennen Jorvaksentien valmistumista. Länsiväylä kulkee nyt rakennusten edestä ja rakennuksista purettiin rakennettavan tien alta pois. Åbo Akademin kuva-arkisto. 

Karhusaaren huvilan ja sitä ympäröivän puiston lähtökohtana on ollut, että ne liittyisivät asteittain saaren alkuperäiseen luontoon istutusten, hiekkakäytävien, pengerrysten, siltojen ja laiturien välityksellä. Päärakennuksen kanssa samaan linjaan oli rakennettu lasinen ruusutarha, jonka yhteydessä on sijainnut myös jääkellari, sauna ja venevaja. Valitettavasti vuosina 1933-1938 rakennettu kaksikaistainen Jorvaksen maantien työmaa sai aikaan sen, että osa Karhusaaren rakennuksista on purettu silloin. Vanhaan mustavalkoiseen valokuvaan yllä on vielä tallentunut näkymä ennen katepillareiden tuloa. 

Kasvihuoneesta saatiin tuoreita kasviksia ruokapöytään. Kuva on lainattu Finnan arkistosta. 

Rakennusryhmän lounaispuolelle rakennettiin palvelusväen asuintalo, puuliiteri ja pieni leikkimökki. Palvelusväen asuintalosta luoteeseen kohosivat talli, navetta, meijeri, sikala, kanala, viljamaksiini, mankeli, mylly, käymälä, valjashuone, vajat, liiterit ja varastot, kasvihuone puutarhurin asuintalo. Riihi sijoitettiin kauemmaksi muista rakennuksista. Karhusaaren oli myös laivalaituri, jossa kävi höyrylaiva jättämässä saareen tulevia matkalaisia. Karhusaaren yhteisö oli täysin omavarainen kokonaisuus.

Karhusaaren päärakennus talousrakennuksineen on pääkaupunkiseudun ainoita säilyneitä 1800-luvun kaupunki maatiloja. Se kuuluukin Uudenmaan maakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin. 

Taustalla Hevosmiehen talo ja etualalla Ollyn pienenpieni leikkimökki, jonka viime jouluna olivat vallanneet lukemattomat lahjoitusnallet. Nicolas ja Anna Sinebrychhoff saivat vain yhden tyttären kirjailija Olga "Olly" Sinebrychoffin, joka myöhemmin avioitui insinööri Uno Donnerin kanssa. Olga ja Uno olivat lapseton pariskunta eli tälle sukuhaaralle ei jatkajaa löytynyt. 

Karhusaaren huvilassa kiertäessäni mietin miten monia erilaisia koristeellisia kakluuneita rakennus pitikään sisällään. Onnistuin löytämään kakluuneista alkuperäisiä mittakuvia Finnan sivuilta ja upeita ovat piirroksetkin. Esteettisillä kakluuneilla on tärkeä merkitys asuinmukavuuden kannalta eli pitää rakennus ja sen huonetilat lämpiminä sekä myös näyttää sellaisilta, että ne sopivat italialaiseen uusrenessanssi huvilaan saumattomasti. Kakluunien lisäksi myös paneloinnit ja kattomaalaukset on tehty taiten.

Nicolas ja Anna eivät asuneet ympärivuotisesti Karhusaaresta vaan se oli enemmän kesänviettopaikka. Nicolas perheineen vietti huoletonta huvilaelämää huvilalla ja heidän luonaan kävi myös nimekkäitä kesävieraita kuten marsalkka Mannerheim. Nicolaksen vaimo Anna os. Nordenstam oli äitinsä puolelta Mannerheim joten solmittu avioliitto oli ensimmäinen Sinebrychoffin suvun jäsenen aatelisen kanssa solmima liitto. Karhusaaren huvilan yläkerrassa löytyykin Mannerheimin mukaan nimetty salahuone.

Karhusaaressa asui kuitenkin ympärivuotisesti työläisiä hoitamassa tilaa ja sen eläimiä. Nicolas oli nimennyt ystävänsä Fredrik Liljebergin (1857-1944) huvilavahdiksi Karhusaareen, Liljeberg oli kalastaja, pikaluistelija ja maastohiihtäjä. Hän oli myös tunnettu hyvästä ampuma- ja purjehdustaidostaan ja siksi Nicolaksen isä Paul Sinebrychoff palkkasi hänet aluksi matruusiksi huvijahdilleen. Liljeberg ehti työskennellä Sinebrychoffin suvulle ensin isälle ja sitten pojalle puolen vuosisadan ajan. Karhusaaren huvilassa oli ikuistettu myös uskollinen Liljeberg yhden huoneen seinälle, josta kuva minä nappasi yllä olevan valokuvan. 

Kulkiessani Karhusaaren huvilan huoneesta toiseen yritin kuvitella sitä hienostunutta ilmapiiriä mikä tiloissa varmasti vallitsi yli sata vuotta sitten. Pukeutuminen oli aikoinaan paljon muodollisempaa kuin nyt ja sukupuolien välillä oli todella "iso kuilu" monen asian suhteen. Ei ollut tahdikasta kysellä liikoja vaan naisia opetettiin jopa pitämään "mölyt mahassaan ja lopettamaan turha valittaminen". Mies oli näihin aikoihin perheen pää ja vaimon saattoi myös tietyissä tapauksissa vaikka vaihtaa toiseen. 

Anna jäi nuorena leskeksi eli hänen aviomiehensä Nicolas kuoli tuberkuloosiin vain 40-vuotiaana. Anna vietti kesänsä Karhusaaressa aina kuolemaansa saakka eli 90-vuotiaana vuonna 1944 hän siirtyi ajasta ikuisuuteen. Vanhemmiten hän sokeutui ja häntä kutsuttiin "Blinda Tant Anna" nimellä nimellä Karhusaaressa. Anna yritti kuolemaansa saakka ylläpitää 1800-luvun huvilaelämän traditioita ja seremonioita. Iso takaisku Annalla oli uusi Jorvaksentie, joka rikkoi Karhusaaren huvilan yhtenäisen kokonaisuuden kun iso joukko rakennuksia purettiin tien alta pois. Kun Anna kuoli 1944 katosi Sinebrychoffin sukunimi Suomesta. Oma Olga tytär ei hankkinut lapsia miehensä kanssa. 

Kävin pihamaalla silittelemässä Sinebrychoffin ihania panimohevosia nimeltään Fredrik ja Ludwig useaan otteeseen. Hevoset tekivät historiallisen vierailun huvilalle avoimien ovet -tapahtuman kunniaksi. Aikoinaan panimohevoset ovat auttaneet Karhusaaren huvilalla ehkä jääkellarin jään varastoimisessa kesää varten. Sinebrychoffilla on ollut Hietalahdessa hevostalli jo yli 200 vuotta. Panimohevoset tekevät nykyään kevyttä pr-työtä ja edustavat Sinebrychoffia Helsingin keskustassa ja muuallakin Suomessa aina pyyntöjen mukaan. Minä olen useana viikkona onnistunut näkemään panimohevosia liikenteessä ja pakkohan niitä on mennä vähän silittämään. 

Tapahtuma oli erittäin hyvin järjestetty. En valitettavasti saanut paikkaa kuuntelemaan Katja Weiland-Särmälän luentoa Paikan henki koska sinne mahtui vain rajallinen määrä osallistujia. Myös barokkimusiikki konsertti oli myös ehtinyt jo täyttyä. Jo pelkkä kävely ja Karhusaaren huvilan sisätilojen näkeminen oli todella vaikuttava elämys.

Kiitos Taidekeskus Kartulle hyvin järjestetystä tapahtumasta. Toivottavasti Taidekeskus pystyisi jatkossa palaamaan Karhusaaren huvilaan jatkamaan omaa tärkeää työtään.