Reposaaren linnakepuisto on kurkistus 1930-luvun maanpuolustukseen

Teimme kesäloman viimeisenä viikonloppuna reissun Poriin ja Reposaareen. Pori on minulle tuttu kaupunki jo vuosien takaa nuoruudesta ja totta kai siellä on vierailtu usein myös Jazzien aikaan. Kesän 2015 lauantai ilta Kirjuriluodolla oli ihan huippu sillä esiintymässä olivat Jessie J, Paloma Faith ja Emelie Sandé. Aivan mieletön naistrio! Tänä kesänä koronapandemia siirsi tapahtuman vuodella eteenpäin joten toivottavasti ensi vuonna taas nauttimassa musiikista.

Reposaaressa minun piti piipahtaa jo pari vuotta sitten kun Porissa oli asuntomessut mutta aika yksinkertaisesti loppui kesken päivän messuhulinoissa. Villa Karhu jäi ehdottomasti noilta asuntomessuilta parhaiten mieleen. Visualaddict Frida Steinerin huikea sisustus hiveli silmää.

Tässä postauksessa kurkistetaan historialliseen Reposaaren linnakepuistoon, jossa voi yhdistää luonnossa seikkailun ja samalla myös tutustua 1930-luvun maanpuolustukseen.

Porista Reposaareen on matkaa vajaa 31 kilometriä ja sinne ajaa noin puolessa tunnissa. Reposaareen pääsee Valtatietä 2, joka Yyterin hiekkarantojen jälkeen muuttuu Reposaaren seututieksi 269. Elokuun helteisenä viikonloppuna kaikki muut tuntuivat kääntyvän rannalle mutta muutamia autoja meidän lisäksemme jatkoi idylliseen Reposaareen, johon palataan toisessa postauksessa myöhemmin.

Matkalla näimme monia valkoisia tuulimyllyjä tai siis viralliselta nimeltään tuulivoimaloita kun ylitimme Perämereen kuuluvan salmen ja jatkoimme matkaa Tahkoluotoon. Linnakepuisto löytyy osoitteesta Pursimiehenkatu 14 eli ihan saaren eteläosasta. Auton voi jättää merenrannan läheisyydessä olevalle pienelle pysäköintialueelle. Linnoituspuistoon on vapaa pääsy ja se on avoinna ympäri vuoden. Myös koirat ovat tervetulleita alueelle.

Helteinen sää vaati pienen vilvoittavan kävelylenkin aurinkoisella mutta onneksi tuulisella rannalla ennenkuin aloitimme aikamatkan menneisyyteen ja Suomen historiaan linnakepuistossa. Reposaaren linnakepuiston alue on kokonaisuudessaan noin 20 hehtaarin suuruinen.

Linnakepuisto koostuu kahdesta tykkiasemasta, kahdesta ammusvarastosta, kolmesta miehistö- ja lääkintäkorsusta, tulenjohtoasemasta, tähystystornista ja em. yhdistävistä juoksuhaudoista. Alueen kaikki betonista rakennetut tykkiasemat, ammustavarastot ja tulenjohtoasema ovat alkuperäisiä. Puurakenteiset korsut, korkea tähystystorni ja juoksuhautojen puiset seinämät on uudelleen rakennettu myöhemmin. Linnakepuistoa on kunnostettu kahteenkin eri otteeseen 1990-2000 -luvuilla.

Tykkiaseman keskellä on aikoinaan ollut iso tykki, joka siitä nyt puuttui. Vain suuret tykin kiinnityspultit olivat vielä paikoillaan.

Reposaaren puolustuslinnakkeen syntyhistoria on melko ainutlaatuinen. Toisen maailmansodan alla reposaarelaiset ehdottivat Suomen valtiolle sekä Puolustusvoimille, että kapealle maakaistaleelle Reposaareen tulisi rakentaa linnake suojaamaan Porin satamaa ja kaupunkia. Hanke ei herättänyt innostusta pääkaupunkiseudun päättäjissä joten linnakkeen rakentaminen aloitettiin 1935 täysin vapaaehtoisin ja paikallisin talkoovoimin.

Uudelleen rakennettu korsu eli miehistön suoja "maan alla".

Reposaaren merisuojeluskunnan rannikkopatterin rakentamisen rahoitti kauppaneuvos, ahtausliikkeen omistaja ja laivanvarustaja Werner Hacklin. Tiettävästi Reposaaren linnake on Suomen ainoa yksityisin varoin rakennettu rannikkopatteri. Hacklin oli itse reposaarelaisen majakanvartijan poika, joka oltuaan siirtolaisena Yhdysvalloissa muutamia vuosia 1900-luvun alkupuolella palasi takaisin Suomeen. Werner perusti 1908 veljensä Emilin kanssa Reposaareen Laivantäyttämisliike Veljekset Hacklin -nimisen huolintaliikkeen. Yli sata vuotta sitten perustettu huolintaliike Hacklin on edelleen toiminnassa.

Ammusvaraston ovi oli kutsuvasti auki...

Reposaaren merisuojeluskunta hallinnoi patteria aina syksyn 1939 ylimääräisiin kertausharjoituksiin saakka. Suomessa elettiin tuolloin todella kireitä aikoja ja Puolusvoimat ottikin patterin komentoonsa laajentaen sen samalla linnoitukseksi. Toinen maailmasota alkoi Euroopassa kun Saksa ja Neuvostoliitto alkoivat toteuttaa tahoillaan Molotovin-Ribbentropin sopimusta syksyllä 1939. Saksa hyökkäsi Puolaan valloittaen länsiosan ja Neuvostoliitto puolestaan otti haltuunsa Puolan itäosan ja toinen maailmansota oli julistettu alkaneeksi.

Talvisodan aikana seudun saaristopatterit onnistuivat pudottamaan yhden venäläisen pommikoneen Reposaaren länsipuolelle. Neuvostoliitto aloitti 105 päivää kestäneen talvisodan hyökkäämällä Suomeen ilman sodanjulistusta 30.marraskuuta 1939. 13.maaliskuuta 1940 sota loppui Moskovan rauhansopimukseen. Reposaaren patterin onnistui häiritä myös useita kertoja miinoitus- ja pommitustehtävissä olleita vihollisen lentokonelaivueita.

Kuljin Reposaaressa ihan ensimmäistä kertaa elämässäni juoksuhaudassa siis "maahan kaivetussa ojamaisessa käytävässä". Näitä puilla tuettuja käytäviä pitkin sotilaat ovat edenneet suojassa viholliselta. Kotimme lähellä on runsaasti ensimmäisen maailmansodan jäljiltä olevia juoksuhautoja mutta ne ovat minusta enemmän "maalinnoitteita", joiden seiniin on valettu betonia. Niissä käveleminen olisi myös melkoinen riski koska pohjalle on kertynyt sadeveden lisäksi kaiken maailman romua. Venäjä aloitti pääkaupunki Pietaria suojanneen linnoitussaariketjun rakentamisen Suomessa ennen 1.maailmansotaa. Moni pääkaupunkiseudulla asuva tietääkin näitä linnoituksia mm. Paloheinässä, Taivaskalliolla, Espoon Mäkkylässä, Puustellinmäessä jne.

Reposaaressa kurkistin myös ensimmäistä kertaa korsuun sisälle. Korsu on siis sodassa käytetty miehistön tai aseiden suojarakennelma, joka on kaivettu osittain tai kokonaan maan alle. Korsun ilmanvaihtokanavat ja lämmityslaitteiden poistoputket näkyivät ainoastaan metsän aluskasvillisuuden seasta viitteenä siitä mitä maan alla oli. Korsut olikin tarkoitus maastouttaa niin ettei niitä löydettäisi. Näissä tiloissa on nukuttu yhdessä muiden sotilaiden kanssa ja vietetty aikaa vaikka tekemällä "puhdetöitä" eli erilaisia rasioita, puukontuppia, lusikoita ja peilejä.

Reposaaren 17 metriä korkea tähystystorni tarjosi toisen maailmansodan aikaan esteettömät näkymät merelle. Nyt uudelleen rakennettu torni on valitettavasti puiden latvusten saartama joten näimme vain pilkahduksen sinistä merta oksien lomitse. 

Pääsin 2017 vierailemaan Kaarteen sotamuseossa Lohjalla. Kirjoitin tuosta monipuolisesta ja mielenkiintoisesta päiväretkestä myös tänne blogiin postauksen. Haluan lainata tuosta postauksesta seuraavat lauseet, joka kiteyttävät hyvin minun suhtautumiseni vaikeisiin sota-asioihin. "Pohdimme samalla omaa suhtautumistamme Suomen itsenäisyyteen ja sota-aikaisiin asioihin. Kerron itse lapsuudessani sulkeneeni sota-ajat pois miestäni vaikka niistä luettiin mm. koulun historian tunneilla. Vasta aikuisena nähtyäni elokuvat Rukajärven tie ja Käsky olen hakenut enemmän tietoa sota-ajoista ja tapahtumista silloin. Sota tuntui lapsena/nuorena liian pelottavalta eikä siitä halunnut olla liian tietoinen mutta nyt asiat ymmärtää ihan eri perspektiivistä."

Nähtyäni nyt Reposaaren linnakepuiston syttyi kipinä vierailla myös Hangon Rintamamuseossa jossain vaiheessa. Olen lukemattomia kertoja ajanut tämän Suomen sotahistorian keskeisten tapahtumien näyttämön ohi matkallani Suomen eteläisimpään kaupunkiin. Ensi kerralla täytyy pysähtyä ja tutustua sotahistoriaan myös siellä. Museo on avoinna nyt syksyllä ainoastaan lauantaisin mutta kesällä päivittäin. Ja mikä parasta se on Museokortti kohde.

Vierailu Reposaaren linnakepuistossa herätti minussa valtavasti kysymyksiä, joihin oli pakko löytää myös vastaukset myöhemmin. Nyt ymmärrän, että juoksuhaudat mutkittelevat siksi, että ne paransivat sotilaiden mahdollisuutta säilyä hengissä. Jos juoksuhautaan osui vihollisen kranaatti sen sirpaleet eivät lentäneet satojen metrien päähän vaan levisivät pienelle alueelle juoksuhaudassa. Mutkaisissa haudoissa oli mahdollista myös piiloutua kulman taakse tarpeen niin vaatiessa.

Jos taas haluaisin nähdä sodista säilyneitä alkuperäisiä korsuja olisi minun matkustettava Salpalinjan alueelle itärajamme tuntumaan. Ainakin Kuusamon alueella löytyisi vielä ehjiäkin korsuja. Luulen, että jossain Salpalinjan kohteessa olemme saattaneet ehkä käyneet vanhempien kanssa kun teimme kesäretkiä Suomessa lapsuudessani.

Suuren vaikutuksen Reposaaren linnakepuistossa teki myös tulenjohtoasema. Betonista valettu rakennelma muistutti kaukaa katsottuna kuin panssarivaunua kallion päällä. Sen ulkomuoto kertoi siitä, että tässä rakennuksessa on oltu yhteydessä ulkomaailmaan vain pienten luukkujen kautta. Tulenjohtoasemaan pääsi myös kurkistamaan sisälle. Helteisestä ilmasta astuttiin sisälle kellarimaisen kylmää hohkaavaan ja hämärään kivikompleksiin. Metsän ääneet hiljenivät ympärillä ja tuli ehkä vähän aavemainenkin olotila. Täältä käsin on Reposaaren linnaketta johdettu joskus.

Tulenjohtoasema on joskus ollut Reposaaren linnakkeen hermokeskus.

Reposaaren linnake oli Puolutusvoimien hallussa aina vuoteen 1964, jolloin myös aseistus purettiin. Reposaareen jätettiin vain kaksi Canet-tykkiöä, joilla järjestettiin harjoitusammuntoja aina 1980-luvun loppupuolelle. Jotenkin jäin kaipaamaan aitoja tykkejä molempiin tykkiasemiin, koska samalla myös alueen autenttisempi tunnelmakin lisääntyisi.

Vierailu Reposaaren linnakepuistossa on mukavaa ulkoilua meren äärrellä metsämaisemissa mutta samalla se on aikamatka menneisyyteen ja kurkistus maanpuolustukseen. Suosittelen!