Erilaisen merkityksellinen isänpäivä

"Isä nukutko?" kysyn kun tulen autoon. On pyhäinpäivän iltapäivä viime lauantaina. Olemme isän kanssa hautausmaalla sytyttämässä kynttilöitä viime syksynä kuolleen äitini haudalle. Isä on muutamia minuutteja aiemmin mennyt autoon kun olen vielä haravoinut lehdet haudalta. Isä ei vastaa kysymykseeni! Hän istuu etupenkillä silmät puoliummessa ja koukistelee sormiaan. Tulee se humahtava "veri pakenee päästä" -tunne. Kokeilen isän pulssia kaulalta. Pulssi löytyy mutta hän ei reagoi puheeseeni. Hänen on täytynyt saada joku sairauskohtaus, ajattelen.

Soitan veljelleni mutta hän on vielä matkalla hautausmaalle. Minun on toimittava nopeasti ja valitsen 112! Jostain kumman syystä puhun hätäkeskukseen ihan selkeästi. En itke tai ole hysteerinen. Kerron paikan missä ollaan. Osoitetta en osaa sanoa tai en muista. Saan ohjeet pitää isää tajuissaan kunnes ambulanssi tulee. Isän iho on kylmän hikinen ja edelleenkään hän ei vastaa. En osaa arvioida aikaa ja tuntuu ikuisuudelta odottaa. Kukaan hautausmaalla olevista ei tule kysymään tarvitsenko apua.

Soitan vielä toisen kerran koska ambulanssia ei näy. Minulle luvataan lähettää toinenkin auto avuksi. Saan isän vastaamaan "juu juu juu" kysymykseeni "Sattuuko sinua johonkin?". Isän hengitys muuttuu hyvin pinnalliseksi. Tulee pelko ja avuttomuuden tunne. Tunne etten osaa tai voi tehdä mitään isän hyväksi. Soitan vielä kolmannen kerran apua. Hätäkeskus kertoo ambulanssin olevan kilometrin päässä ja sitten näen jo auton. Alan hyppiä ja heiluttaa käsiä autoni vieressä, jotta ambulanssi varmasti näkee meidät parkkipaikalta.

Veljeni saapuu tyttärensä/kummityttöni kanssa paikalle. "Miksi sä täriset?" kysyy kummityttöni ihmeissään. Nyt vasta huomaan itse vapisevani kauttaaltaan. Ensihoitajat aloittavat nesteytyksen ja asettavat isään lukuisia antureita. Sitten hänet siirretään sisälle ambulanssiin. Ovet sulkeutuvat ja taas ajan matelu tuntuu ikuisuudelta. Seuraavaksi minut kutsutaan sisälle ambulanssiin. Kerrataan isän lääkitystä ja sairaushistoriaa. Seison toppatakissa kuumassa autossa yrittäen muistella kaikkea mitä muistan. Isällä on selkeästi kipuja koska hän voivottelee koko ajan.

Ambulanssin sivuovi vedetään yhtäkkiä auki. Ensihoitajien esimies saapuu paikalle. Isän tila on kriittinen ja hänet tullaan siirtämään HUSiin kiireellä. Ambulanssi hakee ensin Medihelillä lennätetyn lääkärin mukaan kuljetukseen. Minun pitää siirtyä ulos autosta mutta en haluaisi jättää isää sinne yksin.

Pyydän vettä itselleni toisen ambulanssin miehiltä kun katson isää kuljettavan auton kiitävän pellon halki. Tunnen itseni todella pieneksi ja voimattomaksi. Pyörryttää mutta en pyörry. Lähdemme ajamaan ambulanssin jälkeen kohden Meilahden sairaalaa. En muista matkasta mitään Helsinkiin. Jälkikäteen ajateltuna en olisi saanut itse edes ajaa autoa tuossa tilassa. Mutta olen toiminut koko iltapäivän ihan konemaisesti ajattelematta rationaalisesti.

Aika päivystyksen odotushuoneessa tuntuu ikuisuudelta. Lopulta sairaanhoitaja tulee ilmoittamaan, että isä on tutkittu ja viety kiireesti leikkaukseen. Isän aortassa on repeytymä. Meitä kehotetaan lähtemään kotiin koska leikkaus voi kestää 4-5 tuntia. Saamme sairaalan numeron, johon voi soittaa.

Illalla kahdeksan aikaan saamme tiedon, että isän aorttaan on asetettu proteesi. Potilaan tila on vakaa ja hänet on siirretty teho-osastolle. Seuraavat kaksi vuorokautta kertovat mihin suuntaan tilanne tulee kääntymään. Isälle on tehty avosydänleikkaus eikä hän ole enää mikään nuori poika. Rintalasta on halkaistu kahtia, jotta on päästy operoimaan. Toivon parasta enkä halua pelätä pahinta! Isä oli 2008 vakavassa auto-onnettomuudessa ja kuntoutti itsensä siitäkin, ajattelen. Isä on taistelijaluonne eikä hän anna periksi, hoen itselleni.

Näemme isän seuraavana päivänä teho-osastolla. Hänet on tuntia aiemmin otettu pois hengityskoneesta. Isä tunnistaa meidät kaikki ja vastaa meille kysymyksiin täysin järkevästi. Hän jopa naurahtaa yhdelle vitsille. Tunnen helpotusta mutta kaikki on vielä niin alussa toipumisessa. Kuntoutus isosta sydänoperaatiosta tulee olemaan pitkä tie mutta näen jo valoa tunnelin päässä.

Maanantaina isä siirtyy jo sydänosastolle Meilahdessa ja saamme käydä katsomassa häntä siellä. Narkoosiaineet ja vahvat opiaatit aiheuttavat isälle välillä ihan sekavia puheita. Meille vakuutetaan ammattitaitoisen ja empaattisen henkilökunnan puolelta, että leikkauksen jälkeen voi olla useita päiviä sekavuutta. Tunnen silti avuttomuutta kun isä puhuu välillä ihan höpöjuttuja.

Isän sekavuus poistui vähitellen ja hän on puheissaan jo ihan oma itsensä kiinni ajassa sekä paikassa. Hengitysharjoituksia jatketaan päivittäin ja liikkumista lisätään kun voimat palaavat. Isä syö ja katsoo televisiota kun menen katsomaan häntä perjantai iltapäivällä. Tuntuu käsittämättömältä ajatella edellisen lauantai iltapäivän tapahtumia hänet nähdessään.

Tänä isänpäivänä minä menen onnittelemaan omaa isääni Meilahteen sydänosastolle. Tunnen äärimmäisen suurta kiitollisuutta siitä, että isä sai mahdollisuuden vielä jatkaa elämäänsä. Isän omia sanoja lainatakseni "Sain uuden elämän." Toipuminen on käynnissä ja jokainen päivä on askel parempaan. Hitain pienin askelin...

Elämä on varjoa ja valoa

Joskus se kyyneliin tiristää

Silloin kun itkun kaulukset 

Kurkkua kiristää

Elämä on sekoitus onnea

Ja surullisia vaiheita 

Meil on täydellinen elämä

Täynnä laulun aiheita

Meil on täydellinen elämä 

Suvi Teräsniska 

♥ Hyvää isänpäivää kaikille ja erityisesti omalle rakkaalle isälleni ♥