Seilin saari - Själö

On matkallaan aalloilla Airiston Sofia, ryysyläinen Kun taakseen hän katsoo niin siellä yhä on tuttu tie joka kotiin vie

Istun helteisenä lauantai päivänä yhteysalus Östernin aurinkokannella ja teen matkaa Nauvon satamasta kuuden kilometrin päässä olevalle luonnonkauniille Seilin saarelle. Taivas on heleän sininen ja lokit kirkuvat iloisesti pilvettömällä taivaalla. Iloisen puheensorinan keskellä päässäni soi kuitenkin Jenni Vartiaisen Seili kappale niin, että se menee syvälle luihin ja ytimiin. Minua vähän puistattaa vaikka on oikeasti todella hiostavan kuuma. 

Muistan niin elävästi kevään 2010 kun Jenni Vartiaisen toinen albumi Seili julkaistiin. Kuuntelin sitä varmaan tuhansia kertoja ja erityisesti nimikappale Seili, Missä muruseni on ja Eikö kukaan voi meitä pelastaa kolahtivat minuun ja koskettivat. Koko levy oli järisyttävän hyvä (ja on vieläkin) ja sen kappaleet vaativat monia uusintakuunteluita. Tiesin Seilin synkästä historiasta ja sanoitukset alkoivat maalata kuvia tästä paikasta silmieni eteen. Minä olin nyt samalla matkalla kuin Sofia, ryysyläinen ja palaisin kolmen tunnin retken jälkeen lähtösatamaan. Sofia puolestaan ei palannut omalta soutuvenematkaltaan koskaan. Seilin saarelta ei lähdetty pois kun sinne oltiin tultu. Sofialla oli mukanaan 20 taaleria, naulat sekä lautaa ja häntä odotti Seilin hiekkamaa jossain vaiheessa... 

Seilin saaren synkkä historia alkaa 1619 siitä kun Ruotsin kuningas Kustaa Adolf II määräsi, että Suomeen Turun seuduille tulisi perustaa leprasairaala. Spitaalitaudista on mainintoja jo Raamatussa ja sairautta pidettiin Jumalan rangaistuksena syntisestä elämästä ja epäpuhtaudesta. Koska tautia ei osattu hoitaa piti sairastuneet eristää muusta väestöstä. Sairastuneita myös hyljeksittiin koska he olivat saastuneita yksilöitä. Lisää leprasta voit lukea tästä.  

Nykytietämyksen mukaan lepra ei edes ole kovin tarttuva sairaus. Seilin saarelle saattoi myös joutua vaikka psoriaksiksen tai jonkun muun ihosairauden takia, joita ei osattu vain diagnosoida tuohon aikaan. Paluuta saarelta takaisin ei silti ollut vaan sinut oli tuomittu viettämään loppuelämäsi Seilillä. Eurasta kotoisin ollut ja saaressa 52 vuotta viettänyt Malin Matsdotter päätti lepra aikakauden. Karu kohtalo!

Lepraan sairastuneet potilaat eristettiin omalle kapean salmen erottamalla hiekkaiselle niemelle. Ruokatarvikkeet lähetettiin saarelle veneellä tartuntavaaran takia. Sairastuneet asuivat täysin keskenään "lautamökeissä" kuten oppaamme Tove Eriksson kertoi meille. Lääkityksenä sairastuneille tarjottiin Jumalan sanaa, alkoholia ja Kupittaan lähdevettä muuta lääkehoitoa ei tarjolla ollut. Ensimmäinen lääkärikin vieraili saarella vasta 1686. Potilaat alkoivat itse valmistaa myös ruokatarvikkeistaan - peruna ja vilja -  lisää pontikkaa. 

Vanha sanonta "Olla Seilissä" tulisi kuulemma siitä, että jos Turun satamaan saapuessaan laivan merimiehet olivat humalassa olivat he tulomatkalla käyneet Seilissä ostamassa viinaa. Pullo oli jotenkin "veden kautta uitettu laivalle..." kertoi oppaamme. Ihminen on aina ollut kekseliäs saadakseen päänsä sekaisin...

Halki synkän veen vene hiljalleen lipuu saareen syrjäiseen Halki synkän veen lipuu hiljalleen Seiliin soudetaan Seiliin soudetaan

Lepraan sairastuneiden potilaiden lisäksi saarelle alettiin viedä myös köyhäintalojen kaikkien vaikeimpia tapauksia, heikkomielisiä sekä mielisairaita. He saivat asua pääsaaren puolella missä sijaitsivat myös henkilökunnan asumukset. Viimeinen leprasairas kuoli saarella 1785.  Entisten "houruinhuoneiden" jäännöksiä on löytynyt kaivauksissa Seilin Fyyrin vieressä olevan ison puun alta. Seilin Fyyri-niminen rakennus on Carl Ludwig Engelin suunnittelema 1821 ja se on ollut entisen hospitaalin taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkatalo.

Seilin upeat empiretyyliset sairaalarakennukset on tehty 1800-luvun alkupuolella. Carl Engel on ollut mukana ainakin jossain osissa mutta varsinaiseksi arkkitehdiksi on merkitty Pehr Johan Gylich, jota on kutsuttu myös "Turun Engeliksi". Rakennuskokonaisuus on kulttuurihistoriaalisesti merkittävä ja onneksi Museoviraston suojeluksessa. Tällä hetkellä rakennukset ovat Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen hallinnoimia ja sinne ei valitettavasti päässyt sisälle. Oppaamme kertoi, että päärakennuksessa on säilytettynä yksi potilashuone, josta näimme vain valokuvan.

Mielisairaalaan sijoitettiin lopulta vain kroonisesti sairaita naispotilaita ympäri Suomea. Oppaamme kertoi, että sairaalaan saattoi päätyä potilaaksi melko heppoisinkin perustein. Jos aviomies oli halukas vaihtamaan vaimoa saatettiin entistä vaimoa syyttää vaikka hysteeriseksi. Tai jos nainen oli liian seksuaalinen, omavaltainen, "kevytkenkäinen" tai villi luonteeltaan voi tulla tuomituksi mieleltään sairaaksi. Blogiystäväni Tuulaslife vinkkasi minulle, että tästä aiheesta on tehty myös väitöskirja. Seilin vanhojen dokumenttien joukosta on löytynyt omaisille lähetettyjä kirjeitä ja avunpyyntöjä, joita ei koskaan ole toimitettu perille. Myös hyvin ikävältä kuulostavaa pakkosterilointia harjoitettiin. Mielisairaalan menetelmät hoitaa potilaitaan olivat myös melko erikoisia. Vaatteiden ja ruuan lisäksi täälläkin tarjoiltiin viinaa sairaille. Sairaala lakkautettiin vasta 1962.

Jos määränpää edessä häämöttää Siel' saari on tuomittujen Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää kuolemaan heikot soudetaan

Seilin kirkko teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. Tämä puitteiltaan hyvinkin vaatimaton ja karukin kirkko vuodelta 1733 seisoi yksin spitaalisten saarella. Kirkko on sisältä pelkkää paljasta hirttä. Kirkkosalissa on korkealla kaiteella erotettu osa spitaalisille. Tähän tilaan on myös kuljettu sisään omasta ovesta. Kirkon pihalle pystytetty iso, puinen koruton risti kunnioittaa niiden 663 spitaalipotilaan muistoa, jotka kuolivat Seilissä ja tulivat myös haudatuksi tänne. 

Kirkon takana oleva hautausmaa on täynnä valkoisia koruttomia ristejä niille viimeisille naisille, jotka ehtivät kuolla Seilin mielisairaalassa ennen sen lopettamista. Osassa risteistä ei ole nimen lisäksi mitään muuta - ei syntymä- tai kuolinvuotta - ei yhtään mitään... Miesten ristit ovat lahonneet vuosien saatossa pois koska viimeiset 70 vuotta täällä oli vain naisia. Pienet metalliset ristit olivat iän perusteella lasten eli jotkut naisista siis synnyttivätkin täällä...

Mukana naulat ja lautaa niistä leposijan saa Sata on Seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan

Halki synkän veen

vene hiljalleen lipuu saareen syrjäiseen Halki synkän veen lipuu hiljalleen Seiliin soudetaan Seiliin soudetaan

Synkästä menneisyydestään huolimatta Seilin saari on kaunis. Saaren luonto on erittäin monimuotoinen ja kulttuurimaisema ainulaatuinen. Seilissä on luonnontilaa lähestyviä metsiä, kalliomännyköitä, arvokkaita lehtoja, pähkinäpensaita ja muita jalopuita. Paikallinen yrittäjä tuo saarelle kesäisin karjaa. Lehmillä ja lampailla on tärkeä rooli perinnemaisemien hoidossa. Emme onnistuneet näkemään niitä harmiksemme. Laiduntaminen pitää myös ruovikon kurissa mikä on rantavesille hyväksi. Seili kuuluu Natura-alueisiin, joten poluilla on pysyttävä. 

Peltomaitikka (kuvassa violetin punainen kukka) viihtyy Seilissä runsaina esiintyminä 

vaikka se on muualla Suomessa erittäin harvinainen. Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos tutkii veden lisäksi myös puutiaisia eli punkkeja. Seilin saarelle voi ottaa mukaan myös koiran mutta juuri punkkien takia jätin oman russeliriiviöni kotiin. Näimme kuitenkin koiria saaressa ja muutenkin piknikhuovilla ja eväillä varustettuja ihmisiä. Luontoa kunnioittaen tänne voi tulla yhteysaluksella myös itsekseen samoilemaan ja tutustumaan saareen. Olimme itse Suomen Saaristovarauksen opastetulla retkellä. Ne taitavat olla jo varattuja tämän kesän osalta. 

Karun synkästä menneisyydestään huolimatta Seilin saari on kyllä tutustumisen arvoinen paikka. Seilatessamme takaisin Nauvoon Jenni ei soinut enää päässäni eivätkä Seilin kohtalot tulleet uniini.

Sitä paitsi meidän matkamme jatkui hyvinkin iloiseen paikkaan, jos myöhemmin lisää... 

Tekstiin lainattu Jenni Vartiaisen Seili kappaleen sanat netistä.